3. Valoa näkyvissä

Aamulla heräsimme ajoissa ja olimme valmiina, koska Markus tuli hakemaan meidät laukkujen hakuun.
Onneksi meillä oli tolkku ollut edellisenä iltana, joten olomme ei ollut huono, emmehän halunneet ryssiä tätä mahdollisuutta.

Ajoimme asemalle ja noudimme laukkumme. Markus selitti samalla mitä toimenpitetä hän/lähetystö aikoo tehdä hyväksemme.
Saatuaan selville, että meillä oli ylimääräisiä passikuvia, hän käski meidän ilmestyä maanantaiaamuna toimistolle pari niitä mukanamme ja lupasi hankkia meille viisumit Mongoliaan.
Sen verran mekin tiesimme, että tiistaina menee seuraava juna Kiinaan, mutta se menee Mongolian kautta eikä meillä ole viisumia sinne ja Suomen tietojen mukaa viisumin saanti kestää minimissään kymmenen päivää.
Mutta ei näköjään kestä, jos on suhteita. Ja tässä tapauksessa Markus edusti korkeinta Suomalaista virkamieastä Neuvostoliitossa.
Samalla käytiin jossain toimistossa, jossa Markus yritti selvittää miksi juna ei lähtenyt ja voiko meidän liput vaihtaa tiistain junaa?
Lippuja ei voinut vaihtaa mutta dollareita vaihdettiin vähän rupliksi, muodon vuoksi.
Junan lähtemättömyyteen selvisi myös.
Kiinan puolella oli tapahtunut iso maanjäristys, lainaus wikipediasta:

28. heinäkuuta 1976 Tangshanissa sattui yksi historian tuhoisimmista 

maanjäristyksistä,[4] voimakkuudeltaan 7,8-8,2 Richterin asteikolla. Maanjäristyksen uhrien määräksi on virallisissa lähteissä ilmoitettu 255 000, mutta todellinen luku saattaa olla huomattavasti suurempi. Useimmissa asiantuntija-arvioissa puhutaan vähintään puolesta miljoonasta tai jopa miljoonasta kuolonuhrista. Järistys herätti pelkoa myös Pekingissä, ja se on haluttu yhdistää Kiinan politiikan saman kesän merkittäviin tapahtumiin. Mao Zedong kuoli noin kuukautta myöhemmin, 2. syyskuuta 1976. Perinteisesti Kiinassa on uskottu, että suuret luonnonmullistukset ovat merkkejä Taivaan mandaatin vaihtumisesta ja hallitsijan kauden päättymisestä.

Pahaksi onneksi junarata kulkee halki kaupungin ja nyt tuon päivän jälkeen, kumpaan ei ollut. 
Osa radasta hävisi täysin, maan alle, joidenkin tietojen mukaan muutamien kilometrien matkalta.

Siispä pikkasen näytti valoisemmalta, vaikkakin alkuperäinen suunnitelmamme sai "pienen" kolahduksen.

Takaisin tullessamme, Markus näytti lähimmat pari kauppaa, mistä saatoimme ostaa pientä aamupalatarviketta. Valikoima ei todellakaan ollut kummoinen. Muuta maassa maan tavalla tai pois.
Poishan me haluttiinkin, mutta luontoäiti päättii viivästyttää vähän.

Kun laukku oli majapaikassamme, päätettin lähteä tutustumaan kaupunkiin.
Olihan se jo tuolloin hemmetin iso.

Emme edes yrittäneet busseilla liikkua, koska taxit eivät meidän valuutassa maksaneet juuri mitään.

Kävimme syömassä pienen välipalan ja kiertelimme keskustassa ja päätettiin sitten illalla satsata vähän enempi ruokapuoleen. 
Ruplia saimme lisää myymällä PK-purkkarasian. Pikkasen arikoisempi episodi.
Oli semmonen hillittömaän kokoinen ravintola, kolmessa kerroksessa ja melkein täys.
Siellä pienen etsiskelyn jälkeen löydettiin mahdollinen saiakas.
Hän oli kuuromykkä mutta löysi tulkin paikalle. Tulkki osasi vain käsimerkit ja venäjää ! Great.
Sitten etsimään englannin kielen taitoista henkilöä, joka sekin löydettiin, Etsivä löytää ....
Eihän sitä kauppaa voinut siinä baaritiskin edessä tehdä, vaan paikalliset opastivat meidät vessaan. 
ensin tuli vähän halju olo, että kuinkahan tässä käy, mutta hyvin kävi. 


Ne oli tän näköisiä, mutta pakattu keltaiseen pahvilaatikkoon, ja määrä sata purkkaa, kun tuossa on parikymmentä.

Jos mä nyt muistelen oikein, niin saatiin 150 ruplaa.
Ruplan kurssi oli tuolloin vähän yli seitsemän markkaa.

Oisko toi tukussa maksanu kole-neljä kymppii.
Tällä sit rahoitettiin illalliset.

Oltiin päivällä nähty iso hotelli jossa oli gaalaravintola, hienoja esityksiä illalla. Tänäänhän oli lauantai.
Joten parasta päälle ja sinne. 

Shamppanjaa pöytään, paikallinen kun ei maksanut "mitään".
Alkuun kaviaaria, väliruoka ja pääruokana jotain lihaa. 
Viinejä nää ei meidän mielestä tehä, ovat kaikki enempi vähempi makeita.

Esitus oli suorastaan erinomainen, vaikka keilestä emme ymmärtäneet mitään.

Pekan keskittyminen skumpan kaatoon, minä keskityin enempi taustalla näkyviin tyttöihin.

Siinä illan edetessä, jututimme heitä, kielimuuri oli melkoinen, mutta ei haitannut tahtia.

Kun kuppila meni kiinni, löydettiin itsemme istumassa autossa jota ajoi joku tyttöjen kaveri ja matkalla jonkun kotiin.
Me aajetliitn että niin sitä pitää.
Ei ois kannattanut aatella.
Joku kysyi missä me asuttiin ja onnettomat turistit kerto - suurlähetystössä.
Jarrut kirsku, ovet aukes ja pojat oli keskellä ei mitään, kadulla,  kaupungin valot kajasti jossain kaukana...
Siinä sitä Suomipoika mietti vähän, kuis täs nyt tällee....
Hetken lampsittuamme kaupunkia kohden, takaa tuli taxi ja ei paljon tarvinnu viiteloidä, kun pysähty ja vei meidät kämpille.
Mietittinkin myöhemmin, että olikohan meidän "häntä" lähettänyt sen koska mitään liikennetä ei ollut edes matkalla lähetystöön. Se ei voinut olla sattuma.

Tällainen oli meidän lauantai 


Katso Teekaupa pidetyimmät teet Voit lukea muiden asiakkaiden arvosteluita

  

2. Suurlähetystöön suojaan

Niin lähettiin ulos ja löydettiin yllättävänkin hyvin vapaa taxi, joka suostui viemään meidät Suurlähetystöön.

Portilla rynnäkkökiväärillä varustettu sotilas päästi kuin päästikin meidät portista sisään kuultuaan ongelmamme.
Talo vaikutti autiolta mutta silloin tällöin nähtiin selän vilahtavan toisen kerroksen ikkunassa.
Pienillä kivillä heiteltiin ja viimein saatiikin miehen huomio meihin, ei muuten ollut helppo osua juuri siihen ikkunaan,
Hän tuli alas, kuuli ongelmamme ja kertoi, että nyt on perjantai, lähetystö tyhjä, kaikki lähteneet viikon lopun viettoon, kuka minnekin.
Tuli ihan pieni huolen aihe, pitääkö täs Suomeen lähtee yöjunalla, voihan p...ka.

Siivooja, siis tämä miehemme, lähti kuitenkin katsomaan, josko olisi kuitenkin joku vielä paikalla.
Meidän onneksemme, lähetystösihteeri Markus Lyyra, oli juuri pakkaamassa autoaan peerheelle, lähtisivät Terojoelle.
Hän tuli paikalle, tutki hyvin tarkkaan paperimme ja teki päätöksensä.
Ei kuulemma ole ihan tavallista, että pari nuorta miestä on matkalla Kiinaan ja että heillä ei ole mitään tekemistä valtion virastojen tai Kommunistisen liikkeen kanssa. Ei muistanut vastaavaa.

Hän majoittaa meidät Kuriiriasuntoon, joita on kaksi, toiseen niistä. Otti passimme pois ja lupasi palata aamulla asiaan, lähinnä hakeakseen kanssamme toisen matkalaukun, jonka olimme jättäneet aseman säilöön.

Ennen poistumistaan, piti pienen ripityksen. Jos vähänkin hölmöilee, lähtö Suomeen on varma ja nopeasti. Myöskin, että meitä seurataan koko ajan.
Ja kertoi myöskin, että tämä kaikki oli mahdollista vain, koska Suurlähettiläs Hallamaa on lomalla Suomessa.

Me saatiin kämppä ja siihen yhdet avaimet. Kaämmpä. loisto kaksio.

Kaikesta tästä olimme varsin helppotuneita ja eiku takas kaupungille, syömään ja "parille"

Siinäpä kaksi tyytyväistä matkaajaa.

1. Esihöpinät

Purjehdus

Lempeä etelän ja lännen välinen tuuli helli veneemme purjeita auringon säteiden kanssa kilpaa.

Oli pilvetön päivä.

Tuulikaan ei ollut voimakas, vain pari metriä sekunnissa.

Vene lipui lähes kallistelematta eteen päin, mitä nyt välillä keikkui ohi ajavien moottoriveneiden aaltojen ansiosta.

Ruokaa oli helppo tehdä ahtaassa ja alkeellisilla välineillä. Kaverukset olivat ostaneet uusia perunoita, sipulia ja kermaa. Perunat kiehuivat yksi-liekkisellä kosanilla kantenaan paistinpannu, jossa sipulit, kerma ja itse ongitut ahvenet muhivat pikku hiljaa, ikään kuin odotellen perunoiden kypsymistä. Kaloja ei ollut kuin neljä, mutta Reiska tiesi jo etu käteen, että eivät jaksaisi syödä kaikkia, olivat ne sen verran kookkaita.

Perunoiden ollessa kypsiä,

Reiska kaivoi pilssistä esiin valkoviiniä, antoi pullon Pekalle, joka toimi ”perämiehenä” sapuskan laiton ajan, pari kertis mukia, lautaset ja tietenkin servetit. Pekka ”kattoi” pöydän ja Reiska nosti kattila-pannu-yhdistelmän keskelle istumalaatikon lattiaa.

Olihan jo lounasaika.

Takaa lähestyi iso purjevene jonka miehistöllä tuntui olevan samat touhut meneillään. Kun veneet olivat lähes rinnakkain, noin kymmenen metrin päässä toisistaan ja toisen reilinki metrin korkeammalla, alkoi vertailu. No, eihän veneitä voitu vertailla, toinen 12-13 metrinen upea lasikuitupursi, toinen vajaa 8 metrinen puuvene, joskus -30-luvun alussa tehty.

Pekka nosti ”lasiaan” ja osoitti naapureille:

-”Hyvää ruokahalua”.

-”Kiitos samoin”, vastasi joku nainen nostaen omaa lasiaan.

Minä nosti vastaukseksi omansa, muut seurasivat mukana ja niin kaikki skoolasivat.

-”Mitä te syötte”? kysyi samainen nainen.

-”Tänään meillä on parasta kerma-ahventa uusien perunoiden kera, mitä ikinä olen syönyt”. vastasi Pekka.

-”Ja me perkele syödään kylmää makkaraa ja leipää”.

-”joo, on meilläkin leipää . . . . ja voita”.

-”missä helskutissa te teette tommosta ruokaa? Me ollaan seurattu teitä varmaan tunti, ettekä te o missään maissa voinu käydä.”

-”Ei meidän tarvi tämmösen takia maihin mennä, täähän on ihan tavallista ruokaa. On meillä yks-liekkinen kosani tos hytin lattialla, sillähän sitä”.mä vastasi.

-”Meil on viimesen päälle välineet, mut kukaan ei osaa käyttää. Miten mekin saatas tommosia gasteja mukaan?”

-”Jaa-a. Mitäs te muuten juotte?”

-”Olutta”

-”Olutta, jaa Juotiin mekin äsken olutta, ikään kuin alkuruuaks, mut kyl tän kalan kans valkkari on paljon parempi.”

Sanottuaan Pekka ottaa pullon käteensä kääntäen etiketin itseensä päin ja toteaa:

-”Näkyy olevan puolikuivaa Unkarilaista”.

-”Voi jumankauta. Meil on puolen miljoonan vene ja me syödään kylmää makkaraa ja noil on kermakastikkeet, perunat ja valkkarit. Ketä te oikeen ootte?”

-”Kaks ravintola-alan kaverii Espoosta.” vastaa Pekka.

-”Olitteks tekin Hangon Regatassa?” Pekka jatkaa samalla pistellen suuhunsa viimesiä kalapaloja lautaseltaan.

-”Joo, sattukin hienot kelit, toisin kuin viime vuonna.”

Pekalla oli taito vaihtaa puheen aihetta ennen kuin tulisi ongelmia, joko naapurille, ainakin tässä tapauksessa, tai heille itselleen.

Kaverukset  olivat kokeneet saman tyyppisen tilanteen joskus vuosia aikaisemmin Juhannuksena saaressa.

2

Oli sika viilee yö.

Oli tullut päivällä täys plägä ja samalla etelätuuli loppui, tuli viileys.

Täys kuutamo valaisi meren pintaa, joten pystyimme tunnistamaan reimarit.

ja matka jatkui turvallisesti.

Jossain mökillä oli saunan jälkeinen biletys.

Kaikki tietty puhui ”hiljaa”

no

se kuului tyynellä merellä aika hyvin, ellei erinomaisesti.

me kuunneltiin jonkin aikaa ja kuin ”pirun” oikusta

ajauduttiin juttuun mukaan.

Ai teil on sauna …. huudettiin..

 vähän aikaa hiljaista,,,
 "mis ootte" ,,,

"Noin puol peninkulmaa etelään",,,

 "No tulkaa saunomaan, löylyä riittää",,,

Mä katsoin karttaa ja ,,,,

"ei voi, meil syväys 1,25 ja väylä alle sen".

"Me tullaan hakee" ,,,

Äänestä päätellen , todettiin et vastaus : EI    

"eiköhän me vaan jatketa matkaa, hyvää illan jatkoa ",,,,

3

Ois kandenu mennä saunaan.

Tuli usva, kylmä, ja edelleen tuulettemuus.

Purjeet valuivat vettä,,, tai pikemminkin kastetta,

ja me saatiin se niskaan.

Hetken aikaa kärvisteltiin

Sit muistin

tummarommi,,,

pilssissä

ja ei ku kosani soimaan ja vettä

ja kohta nostettiin rommitotia

ah

ihanaa

no

aikanaan kuuma vesi loppu

ei haitannu

rommia oli jäljellä

joten rommia kuppiin,,,,,,,,

kun oltiin juotu koko pullo,

olin saanut Pekan suostuteltua lähtemään eksoottiselle matkalle

ja mihin

Kiinaan

no siihen aikaan, Kiinaan ei päässyt,

siis normi ihminen,

mut meillä kävi tuuri,

Pekka oli tutustunut edellisenä kesänä Naiseen

joka mahdollisti koko homman.

Hän palveli tuolloin Suomen Suurlähetystössä,

ja hänen ansiostaan saatoimme toteuttaa koko retken.

4

Aamu valkeni,

upea tyyni meri

pikku hiljaa kohti Espoota

Puolen päivän jälkeen todettiin,

ei ruokaa.

Oli oletettu että matka olisi jo kotisatamassa,

mut ku tuli plägä

no ei se mitään

Reiska, ”vanha” kalastaja laittoi vaapun mereen,,,,,

Kyl me koht syödään hyvin.

kolme tuntia myöhemmin,,,

Ei mitään,,

Pilssi täys viinaa, viiniä, olutta, mut ei ruokaa,

mitä

muka kaks ammattilaista ????

No piina päättyi aikanaan.

Päästiin kotisatamaan

ja

Grillariin syömään,

Siinä syödessä tuli molemmille mieleen, ei ole lomia.

Minä olin jo omani pitänyt ja Pekka oli pari viikkoa aikaisemmin aloittanut uuden duunin Vaakunan Kymppikerroksessa baarimestarina.

Minä sain ilmotusluontoisesti järkättyä omani, mut Pekka joutu ottaa lopputili. Oli kuulemma päällikkö saanut hepulin.

5

No ettei homma mene liian helpoksi niin..

meidän piti kipin kapin mennä Irakin suurlähetystöön hoitamaan ”Garden

party” bileet.

ja niinhän me mentiin..

naamat merellä palaneena, just just vatteet löydettiin, et oltais edustuskelpoisia.

Homman piti olla helppo,

kaksi ja puolisataa vierasta, buffa-ruokailu, viinakset buffasta eli itsepalveluperiaatteella.

No, tätähän me ei tiedetty.

Meille oli ”uskoteltu” että oltais vierailijoina, siis asiakkain.

Piti neuvotella Egyptin edustalle rakennettavasta paratiisi-terveyskylpylän rakentamisesta johon me oltais Pekan kanssa lähdetty vetämään ravintolapalveluita.

Toisin kävi.

Jouduttiin duuniin.

Neuvotteluista ei ollut tietoakaan.

Ja mihin helkutin mehiläispesään jouduttiinkin.

Vieraita tulikin neljäsataa,

eli

jouduin ottamaan puvun takin pois, hirvee helle,

pistin pystyyn yhden ylimääräisen baarin ja ei ku drinksuja peliin.

Jossain vaiheessa viinakset kävi vähiin,

Kävin jututtamassa Lähettilästä joka suhtautui tosi nuivasti lisäviinan antamiseen, vaikka lähetystöllä oli autotalli täynnä viinaksia.

Pitkän mankumisen jälkeen sain lisää pulloja joten tarjoilu pelasi, no niin ja näin, meitä olisi pitänyt olla ainakin 6-7 enemmän hoitamassa keikkaa, mutta kun ei ollut, niin niillä mentiin.

Lähettiläs oli kertonut meille, että tarjoilun pitää loppua kahdeksalta, mutta vieraat eivät ymmärtäneet upeassa kesäillassa lopettaa vaan halusivat lisää,,, ja lisää,,,,

Kävin uudelleen neuvon pidon lähettilään kanssa ja sovittiin että puol ysilta ”puoti” kiinni.

Ja niin tehtiin.

Jätettiin muu porukka hoitamaan loppusiivous ja me pojat lähdettiin stadiin treffeille jotka olimme sopineet aikaisemmin jo Hangossa.

En muista enää tytön nimeä, mutta päädyin hänen luokseen Töölöseen ja ei siinä paljon sinä yönä nukuttu.

Hyvä tyttö, vahinko että jostain syystä ei tullut pidempi aikaista juttua?

6

Niinpä Lähetettiin kirje Ullalle Pekingiin että tulossa ollaan.

Hänen piti laittaa telex Suomen-Kiinan lähetystöön suoraan, joka oli ns ”virallinen” kutsu Suomen suurlähetystöltä.

Olimme soittaneet lähetystöön ja sopineet tapaamisen maanantaille klo kymmenen tietämättä , oliko telex tullut perille.

Nähkääs siihen aikaan Kiinasta telex tuli Suomeen Pariisin kautta ja joskus kuulemma kävi niin, että kirjaimet jotenkin sekosivat matkalla, sama määrä mutta eri järjestyksessä, eli kukaan ei saanut tekstistä selvää.

No me rehvakkaana maanantai aamuna Kulosaareen Kiinan lähetystöön.

Keski-ikäinen kiinalainen mies ohjasi meidät teehuoneeseen ja toi meille teetä.

Odottelimme teetä särpien hyvän tovin ennen kuin meidät pyydettiin siirtymään johonkin toimistohuoneeseen.

Vieläkään emme tienneet oliko telex tullut perille, joten jouduimme pelaaman riskillä, ikään kuin me tiesimme missä mennään vaikka emme tienneet mitään.

Vanhemman oloinen mies kyseli niitä näitä meiltä, mikä olisi matkan tarkoitus ja silleen.

Me vastailimme ympäripyöreitä ettei vain olisi tullut ilmi, että ollaan ”heikoilla” jäillä.

Jossain vaiheessa keskustelua kiinalainen totesi että asia selvä, pääsette Kiinaan, tulkaa hakemaan passinne kolmen päivän päästä.

Tietenkin olimme ottaneet passit mukaan jotka muuten oli jo otettu meiltä pois alku metreillä.

Päästyämme takaisin keskustaan Pekka joutui lähtemään töihin saman tien ja minä jäin hoitelemaan asioita eli menin matkatoimistoon, siihen aikaan vain yksi tsto välitti idän matkoja, oisko ollu SMT, tilasin meno-paluu liput hki-moskova ja meno moskova-peking.

Meitä oli neuvottu että paluulippu peking-moskova kannatta ostaa Pekingistä.

Virkailija ei ensin meinannut millään uskoa, että meillä on oikeus/mahdollisuus matkustaa Kiinaan, mutta aikani seliteltyäni sain hänet vakuuttuneeksi, että tee nyt vain varaukset.

Ja niinhän hän teki.

Maksoin varausmaksun ja sain voucherit taskuun.

Kolme jännittävää päivää piti odotella.

Kolmas päivä koitti ja menimme taas Kulosaareen, Kiinan lähetystöön.

Ja saimme kuin saimmekin passimme joissa oli Kiinan viisumit.

Minä nro 2192 Suomalainen joka olen saanut kiinaan viisumin vallankumouksen jälkeen ja huom! Maon aikaiseen Kiinaan.

Kiireen vilkkaa takaisin matkatoimistoon jotka virkansa puolesta hoitivat Venäjän viisumin.

Ihmettelivät kyllä että miten oltiin saatu Kiinan viisumit mutta, sellaista se….

Se kesti pari päivää ja taas oli passit taskussa.

Päivä oli tiistai.

Niin ja tietysti ostettiin junaliput, lähtö oli jo torstaina klo 15:00.

Helsinki – Moskova – Helsinki, oisko maksanut n 169,- mk per nuppi.

Moskova – Peking, maksoi n 500,- mk .

 Tietenkin keskiviikkona kaikki kaverit tulivat toivottamaan meille hyvät matkat eli bileethän siitä kehkeytyi.
Ehkäpä emme ottaneet ihan kaksin käsin, mutta kuitenkin, saunaa, olutta ja silleen.
Jossain vaiheessa iltaa rahoja laskeskellessamme totesin tarvitsevani vähän lisää matkavaluuttaa. Niinpä soitto siskolleni joka ystävällisesti lupasi toimitta seuraavana päivänä asemalle pyytämäni tonnin, dollareiksi vaihdettuna. Niin oli muutkin rahat vaihdettu taaloiksi.
Pekalla oli neljän tuhannen arvosta dollareita ja nyt kun saan siskoltani lisää, on mullakin saman verran.
Pekan rahat olivat lainattu hänen veljeltää ja mun oli käynyt tekemässä vekselin Helsingin Osake Pankkiin, takaajana Emo, kaverusten ystävän vaimo.

7



Niin koitti lähtöpäivä, torstai.
Junan oli määrä lähteä klo 15:00 raiteelta 3,
Saattamaan oli tullut koko joukko edellisen päivän juhlioita ja tietenkin siinä tehtiin vielä viime hankintoja.
Meillähän ei ollut yhtään Suomen valuuttaa, joten Jukka osti meille tarvitsemamme taskulaskimen, 24,- mk,
Mitäkö laskimella junassa tekee ? Kilometri tolppia ei tarvitse laskea koska niissähän on numerot.
Se tulisi olemaan kauppatavaraa Moskovassa, hyvää sellaista.
Olin edellisellä tukkureissulla ostanut tukkupaketin Pk-purukumia, sekin käypää valuuttaa itänaapurissa.



Siskoni toi lupaamansa tonnin, tai siis vastaavan summan taaloissa, työntäen vaunuissa poikaansa Heikkiä, kummipoikaani, ikä 3 kk.



Pienten vetistelyjen, jota muuten kukaan ei ”näyttänyt”, jälkeen kapusimme vaunuun etsimään kabiiniamme.
Löydettyämme koppimme majottauduimme sinne ja tietenkin teimme jonkin sortin inventaarion, olisiko jotain unohtunut, ihan kuin se tässä vaiheessa olisi auttanut, juna oli jo liikkeellä ja ajallaan.
Jossain vaiheessa vääntäydyimme ravintolavaunuun syömään ja tietenkin pari olutta kyytipojaksi.
Viipurissa juna pysähtyi sen verran että kerkesimme hätäisesti ostaa juomaa, oisko ollut vodkaa ja shampanjaa, tai oikeammin kuohuviiniä, Venäläiset kun kutsuvat omaansa shampanjaksi. Illemmalla nautiskelimme juomia ja jututimme käytävällä muita matkailijoita. Kuka oli menossa minnekin, etupäässä kaikki meidän ikäiset opiskelemaan jonnekin päin Venäjää.
Oli siinä muutama tyttökin mutta ei se kaikista yrityksistä huolimatta johtanut sen kummoisempaan tulokseen.
Juna oli ajallaan Moskovassa ja meidän piti vaihtaa asemaa, niitähän on ympäri Moskovaa seitsemän kappaletta, riipuen ilman suunnasta mihin päin olet menossa.
Eikun jonottamaan taxia ja sitähän sai jonottaa. Jossain vaiheessa odotellessa tuli hätä. Joten luontevaa oli löytää wc. Sen kyllä löysi hajun perusteella kaukaakin. Alas päästyäni järkytys oli karmea, ammoniakin lemu oli niin hirveä että oli pakko palata ulos, vetää keuhkot täyteen happea ja toivoa että se riittää reissun ajaksi, no, ei riittänyt, joten pakko oli henkäistä ja täyttää kituset sillä ihanalla, aromikkaalla ilmalla mitä oli tarjolla. Puistattaa vieläkin kun ajattelee.
Ennen toiselle asemalle menoa piti käydä vaihtamassa voutherit lipuiksi ja se paikka taas oli ihan kaupungin ytimessä, hotelli Moskowskajan aulassa.
Paperit levälleen tiskille siinä uskossa että ne vaihdetaan junalipuiksi.
Ei vaihdettu, ei.
Virkailia, vanhempi itseensä kyllästyneen oloinen nainen yritti selittä meille jotakin mutta emme oikein ymmärtäneet mitä. Me kun ei ihan hirveesti, siis lainkaan, osattu paikallista kieltä, ja toisaalta ei virkailijakaan osannut niitä kieliä mitä me ois ymmärretty.
Sen verran saatiin tolkkua että piti odotella muutama tunti ja tulla takaisin.
Etsimme valuuttabaarin, parit neuvoa-antavat ja pienen pohdinnan jälkeen takaisin tapaamaan viehättävää virkailijaamme.
Nyt alkoi pikku hiljaa selvitä, että ei taida juna lähteä, ei ainakaan meidän juna.
Nostimme pienen älämölön mutta eihän se auttanut mitään. Vaikka kuinka esittelimme vouchereitamme, passejamme kaikkine viisumeineen, ei asia edennyt yhtään.
Sitten keksimme pyytää hotellista huoneen, ajatus oli että jäädään sitten Moskovaan ja seuraavalla junalla takas Suomeen, Seutulaan ja ensimmäinen kone joka lentää pohjoismaiden ulkopuolelle, niin siihen.
Vähän ihmetystä aiheutti se kun ei saatu kuin huone jossa oli vain yksi sänky.
Takaisin alas respaan ja hirveä selitys päälle. Taas pienen ele yms kielen jälkeen tyydyimme kohtaloomme, käskettiin odottaa. Mehän odotettiin.

Pienen kaupukikiertelyn jälkeen palasimme hotellille kuulemaan uutisia, olihan junaliput ok, olihan.
Ei ollut, ei.
Eikä siinä vielä kaikki, ottivat meiltä pois sen huoneenkin ja aikoivat lähettää yöjunalla takaisin Suomeen. Me ihan hermona että mitenkäs tässä näin pääs käymään.
Sit keksittiin että Suurlähetystö, antakaa lähetystön osoite. Heillähän on velvollisuus auttaa pulaan joutuneita ihmisiä. Ja mehän jos ketkä olimme pulassa. Piti lähteä Kiinaan mut venäläiset ajaa meidät takaisin Suomeen.

Olivathan he tottuneet ajamaan suomalaisia takasin, joskus jopa lepikot ryskyen, mut kaksi tavallista matkailijaa, eihän me mitään oltu tehty.

Eivät antaneet osoitetta.

Löydä matkakohteesi - Booking.com

Tee edullisempi sähkösopimus 2 minuutisssa tästä